Nonniin, nyt on taas kohta uusiviikko puolessa välissä ja mieliala erittäin maassa mikään ei oikein huvita,mitään ei oikein jaksa jännittää huominen palaverikin, että mitä siellä tulee tapahtumaan ja äsken just tuli vittumainen teksti omasta mielestäni minulle, löi mielialani edellisestään maahan ja nytten on olo sitt että en tiedä kauanko tässä jaksan ennenkuin masennun kunnolla ja kyyneleet pääsee valloilleen. Tää on tätä elämän kurjuutta kun elää uuden elämän syntymän ja vanhan elämän kuoleman välimaastossa ja kummassakaan asiassa en voi tehdä mitään muuta kuin odottaa ja katsoa mitä tulee,mitä elämä antaa mitä ottaa.

Siinä on ihmisellä kestämistä, sitten kun omia lapsiaankin näkee todella harvoin, niin niitäkin tulee kova ikävä. Ja onpahan mua ruvennut hieman mietityttämään tässä kanssa että olikohan tuo nyt sitten pojallenikaan ihan oikea siirto että hän muutti joululta uuteenpaikkaan asumaan kun siellä ei näköjään pääse katsomaan edes poikaani. Olo on kyllä todellakin sellainen että en tiedä jaksanko kuinka tätä elämää todellakaan, olen henkisesti aivan loppumis pisteessä kaikkien asioiden takia kun niitä on niin paljon ja niin isoja asioita kannettavana ja mietittävänä. Ja sitten mulle vielä jaksetaan rutista kun en kirjoittele tarpeeksi sähköpostiviestejä. Ei sitä ihmiselämä ja ihminenkään mihinkään mahdottomiin voi revetä varsinkin jos tuo vuorovaikutus on aikalailla yksipuolista.

Sitten ovat vielä nämä minun pupuni kun nahistelevat taasen keskenään, Lissu-pupuni on repinnyt taasen tytöltään karvat peffasta melkein kokonaan pois, lisäksi niskassa on iso aukea läntti. Että kohta tässä täytyy kait luopua yhdestä pupustakin kun sille alkaa taas samat oireet kuin pentuna kissoja kohtaan. Silloinkin hän tuppasi kssoilta repiä karvat ja typistää niitten häntiä, siellä kun oli kolme kissaa missä Lissu-pupu kasvoi ensinmäisiä kuukausiaan.

Tämä on kuin painajaisunta josta toivoisi vielä joskus heräävän ja huomaavan että tämä kaikki kurjuus onkin ollut vain unta. Mutta tokkopahan tuo on mahdollista, sillä se elämä on elettävä mitä meille annetaan vaikka se ei olekkaan aina sellaista kuin itse sen toivoisimme olevan! Sanotaanhan sitä sanassakin että meille ei anneta enempää kuin jaksamme kantaa. Mutta tuosta herääkin kysymys että kuinka paljon ihminen sitten jaksaa kantaa taakkaa harteillaan? Ken tohon osaa mulle vastata olen tyytyväinen.